Kesäloma tuli ja meni – edessä paluu arkeen

Edellisessä postauksessa tai ainakin jossain vaiheessa Twitterissä taisin lupailla kirjoittavani juttuja useammin, mutta tuo lupaus meni aika pahasti penkin alle, sillä uutta tekstiä ei ole tullut varmaan pariin kuukauteen.

Paluu arkeen kesälomien jälkeen on tuntunut tänä vuonna hyvin haastavalta, joten toistaiseksi aion olla itselleni armollisempi ja kirjoittelen juttuja ilman sen kummempia tavoitteita, silloin kuin siltä tuntuu. Uskon, että se on muutenkin paras tie edes jonkintasoisen tekstin aikaansaamiseksi – väkisin vääntämällä harvoin ajatuskaan luistaa. Kirjoittelun vähyyden syynä ei ole sinänsä juttujen tai ideoiden puute. Päin vastoin. Artikkeliaiheita muistilistalle on kertynyt useita.

Rehellisesti sanottuna syy on ollut se, etten ole jaksanut kirjoittaa – kynnys kirjoittamiseen on vime aikoina noussut melko suureksi. Arjen keskellä energiaa harvemmin on ollut mihinkään ylimääräiseen, kun tällä hetkellä työ vie melko tehokkaasti mehut eikä aina tunnu viikonlopun jälkeenkään kunnolla palautuneen.

Paluu arkeen tökkii, mutta ainakin tiedän miksi

Nyt kesäloman lopulla olen tajunnut, kuinka väsynyt olen ollut koko kevään ja talven, erityisesti ennen kesälomia. Onneksi neljän viikon loma on tehnyt hyvää, mutta täytyy myöntää että toiset neljä viikkoa tuskin tekisivät pahaa. Kesälomalla olen ihan tarkoituksella ottanut etäisyyttä kaikkeen, mikä tuntuu jollain tavalla raskaalta.

Tiedän väsymyksen johtuvan ennen kaikkea siitä, että aikaiset työaikani, joihin en itse juurikaan voi vaikuttaa eivät sovi minunlaiselle iltavirkulle ihmiselle. Kun arjen ja loman kontrasti kasvaa liian suureksi erityisesti unirytmien suhteen, siirtyminen takaisin arjen askareisiin tuntuu entistä kankeammalta. Lomalla minulle ei tee tiukkaa valvoa kahteen yöllä tai myöhempään ja herätä kymmeneltä aamulla, mutta arkena kello 22 nukkumaan meneminen ja aamu neljän ja kuuden välissä herääminen tuottaa ongelmia, vaikka unen määrä tunneissa mitattuna olisikin sama.

Työkään ei motivoi – väärä ala vai väärä työpaikka?

Itse työn sisältökään ei tosin enää tässä vaiheessa tarjoa uusia oivalluksia tai onnistumisen tunteita, joten itse työkin maistuu aikalailla puulta. Vaikka itsediagnosointia pitäisikin välttää, en voi väittää ettenkö olisi tunnistanut itsessäni useita ”bore outin” merkkejä. Tuohon termiin en ole ennemmin törmännyt, mutta uskon että burn out ja bore out ovat hyvinkin samanlainen tila, mutta syyt ovat vain erilaiset. Niin myös tuossa artikkelissa todetaan. Esimerkiksi kellokortin vuoksi tuntien täyteen istuminen tuntuu erittäin turhalta, kun päivän työt on tehty jo parhaimmillaan useita tunteja sitten ja päällimmäisenä tunteena on aikaisen aamun tuoma iltapäiväkooma. Vain yhden esimerkin mainitakseni. Lisäksi olen havainnut kyllästyneisyyttä ja kyynisyyttä myös työkavereissani ja eritysesti firmassa jo kauemmin olleilla, mikä ei varmasti edesauta tilannetta.

Mielestäni omalla alallani yleisesti vallitsee tilanne, jossa omalla suorituksellaan esimerkiksi palkkaukseen on hyvin hankala vaikuttaa, eikä etenemismahdollisuuksiakaan juuri ole. Vaikka usein sanotaan, ettei palkka ole kaikki kaikessa, on se kuitenkin työn tuottaman yhteiskunnallisen lisäarvon lisäksi korvaus työntekijälle oman vapaa-ajan menetyksestä. Ja sattuneesta syystä olen erityisesti viime aikoina arvostanut vapaa-aikaa entistäkin enemmän.

Jos enemmän ja tehokkaammin tekemällä ei saa enempää, enempää tekeminen ja ympäriinsä höntyily ja työn tekemisen esittäminen ei pidemmän päälle ainakaan itseäni motivoi. Esimerkiksi satunnaisen viikonloppuylityön tekeminen vaikuttaa omaan jaksamiseeni seuraavalla viikolla sen verran negatiivisesti, ettei neljältä tai viideltä herääminen ma-pe lisäksi myös lauantaina houkuttele. Noin 150 euron nettovaikutus palkkakuitissa aina silloin tällöin ei yksinkertaisesti ole itselleni sen arvoista – viikkolepoaikaa ei tuollaisessa tilanteessa todellakaan jää tarpeeksi. Työ on minulle kuitenkin vain työtä, tapa hankkia elanto. Ei millään tavalla intohimo, ainakaan nykyisessä työssäni. Toivottavasti työelämässä siirrytään joskus systeemiin, jossa työn tehokkuutta mitataan oikeilla tehdyillä työsuorituksilla eikä kellokorttia tuijottamalla.

Mitä aion tehdä asialle?

Olen ollut nykyisessä oman alan työssäni muutaman vuoden, joten merkit ovat aika vahvat sen suhteen että uuden työpaikan etsiminen on minulle pidemmän päälle ainoa vaihtoehto. Itseasiassa niin olen tehnytkin, mutta vielä ei ole tärpännyt. Uskon kuitenkin vahvasti, että jossain vaiheessa tärppää. Ainahan voi myös totaalisen hajoamisen sattuessa kuitenkin irtisanoutua ja hakeutua johonkin väliaikaiseen työhön esimerkiksi varastolle tai muuhun vastaavaan matalan kynnyksen työpaikkaan, kunnes löytää uuden oman alan työn.

Olen myös pohtinut, josko ihan totaalinen alan vaihto voisi olla minulle oikea ratkaisu. Työn ohessa nelisen vuotta sijoittamista ”harrastaneena”  uskon, että talouspuolella olisi varmasti minua kiinnostavia opintoja. Asuntosijoittamisen myötä olen myös miettinyt esimerkiksi LVV:n, LKV:n tai isännöitsijän koulutuksia. Vuokranvalvojan tehtävissä voisi hyvin saada kokemusta ja jalkaa oven väliin asuntojen parissa puuhastelua ajatellen ja koulutuksen luultavasti saisi melko nopeasti suoritettua.

Uuden alan opiskelussa olisi ainoastaan huonona puolena se, että joutuisin todennäköisesti katkaisemaan säästämisen ja sitä myötä uuden pääoman sijoittamisen lähes kokonaan opintojen ajaksi, käytännössä useaksi vuodeksi. Se taas viivästyttäisi taloudellisen riippumattomuuden tavoitteita melkoisesti – niitäkin tavoitteita muuten pitäisi tässä blogissa jossain vaiheessa availla.

Tässä tilanteessa koronapandemiat ja yleinen taloustilanne huomioon ottaen näen alan vaihdon kuitenkin kohtalaisen suurena riskinä joutua määräaikaisten työpätkien putkeen tai pahimmillaan työttömäksi. Lisäksi omalle alalle uudelleen työllistyminen hankaloituu, mitä kauemmin on ollut poissa pelistä. Toisaalta uuden alan opiskelu harjoittelupaikkoineen ja kontakteineen voisi avata aivan uusia ovia ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Alan vaihto tämän vuoden puolella tuskin on mahdollista, mutta vuonna 2021 tilanne voi olla erilainen. Jätetään tuo optio siis hautumaan ainakin toistaiseksi. Tällä hetkellä ei auta muu kuin keskittyä vapaa-ajasta nauttimiseen myös arjessa ja yrittää unohtaa työasiat sinne työpaikalle. Kyllä ne sieltä löytää sitten seuraavana päivänä.

On katsottava kuitenkin myös peiliin

Uskon, että omiakin asenteita ja ajatusmalleja miettimällä ja parantamalla voi työhyvinvointiin saada parannusta tiettyyn pisteeseen asti, vaikka omalle biologiselle kellolleen ja iltavirkkuudelleen ei kukaan mahdakaan mitään. Heti neljän viikon loman jälkeen ei varmaan kuitenkaan kuuluisi tuntua siltä, kun ei olisi lomalla koskaan ollutkaan?

Rehellisyyden nimissä täytyy toki todeta myös, että taloudellisen riippumattomuuden käsitteeseen törmääminen on saattanut olla osatekijä, joka on työntänyt ajatuksiani sellaiseen suuntaan joka altistaa työtyytymättömyydelle. Ehkä olen alkanut liikaakin pohtia työnteon mielekkyyttä vapaammasta tulevaisuudesta haaveillen.

Jotain tässä tilanteessa on kuitenkin tehtävä, sillä paluu arkeen ei pitäisi aiheuttaa kohtuuttoman paljon ahdistusta. Aloin kirjoittaa tätä sunnuntaina ja nyt keskiviikkona fiilis on kyllä jo merkittävästi parempi, mikä on tietenkin positiivinen signaali.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *